Tää on meidän maailma... OSA 2

Nyt jatkoa edelliselle osalle ja tähän nämä sitten päättyykin, eihän noita ponejakaan ole kuin kaksi :D

Ransun kanssa alku ei ollut niin mahtava. Eihän se Rokinkaan kanssa ollut, mutta toisin kuin Rokkia, Ransua mä vihasin. Se oli maailman ärsyttävin poni. Onneksi kuitenkin tutustuin poniin, koska Ransu on ollut ihan mahtava kunhan vaan oppi tuntemaan sen!

Ensimmäinen kerta Ransun selässä oli maasto. Ennen mä pelkäsin maastossa ratsastamista ihan ylikaiken ja olin vähän jännittynyt kun oli vieras hevonenkin. Rentouduin kuitenkin ihan täysin ja lähdin iloisin mielin maastoon kun olin saanut kuulla, että Ransu on tosi laiska hevonen... No vähän meni pieleen, mutta mitä pienistä. Kaveri yritti koko laukkapätkän ohittaa edellä menevän (Fillen). Sain sen kuitenkin pidettyä jonossa. Metsätiellä kuitenkin kaveri vähän innostui ja se vaan lähti, meni liian lähelle Filleä, Fille pukitti ja Ransu vähän nousi pystyyn... Mutta mitä pienistä, matka jatkui normaalisti. Silti tykkäsin ponista vaikkei ollutkaan ihan niin laiska kun oltiin kerrottu.

          Sain Ransun seuraavallakin viikolla. Silloin oli ihan kentällä tunti ja Ransu oli niin laiska ettei mitään rajaa. Se ei meinannt nostaa laukkoja ja oli tosi tahmainen ratsastaa. Ransulla menin sitten sen syksyn melko pitkälle kokonaan. Tietenkin joitain tunteja muillakin, mutta pääosin Ransulla. Kerkesin tippuakin ponilta kun hyptättiin.... Marraskuussa alkoi hyppäri ja toivoin sinne Rokkia, Ressua tai Opalia. Sain Ransun ja olisin heti halunnut lopettaa koko hyppärin. Silloin en kuitenkaan osannut arvostaa Ransua yhtään ja olen tosi iloinen, että mun piti mennä Ransulla niin usein, nimittäin nykyään poni on ihan paras.

 

Ransu on luonteeltaan melko erikoinen poni. Monikaan ei siitä tykkää, tietääkseni tallissa on ehkä 5 ihmistä jotka ponilla tykkää ratsastaa. Ransu on ratsastaessa vähän tahmea, mutta tietyin konstein se liikkuu ihan hyvin! Poni myös livistää aina kun ratsastaja ei ole kunnolla hereillä mm. ympyrät on sille sellaisia, että jos ratsastaja ei muista ulkoapuja, lähtee poni sekunnissa toiseen suuntaan...

          Itsellänikin Ransu oli alkuun tosi tahmainen ja joutui kokoajan laittaa eteenpäin. Myöhemmin (peräti reilusti yli vuoden jälkeen, heh...) tajusin, miksi aina joutui hoputtamaan ponia. Koska poni oli hidas pohkeelle ja tahmainen, nojauduin itse eteenpäin etukenoon. Kun en istunut kunnolla, reagoi poni ihan selkeästi olemalla entistä hitaampi ja askel ei pyörinyt lainkaan. Kun tajusin nousta itse ja alkaa istunnalla pyörittämään mm. laukassa varsinkin, muuttui poni tosi mukavaksi ja eteenpäinpyrkiväksi!

          Hypätessä vielä silloin kun en osannut paikkoja katsoa, lähti Ransu mieluummin kaukaa kuin läheltä hyppyyn. Sen takia oikeastaan inhosin sitä. Ransulla on vielä se, että sen laukka ei ole terävä esteillä, vaan se on sellainen ihme laama, joten hyppy oli tosi epämiellyttävä. Sitten kun pääsimme alakentälle hyppäämään, alkoi poni jo vähän innostumaankin, silloin aloin itse motivoitua ratsastukseen, kun tajusin, että Ransustakin saa kivan ratsastaa, kunhan vaan itse tekee jotain sen eteen. Huom. alakentällä poni virittyi ja keksi vain kaikkea kyttäiltävää ja tyhmää tekemistä jos ratsastaja ei ollut hereillä. Motivoituminen ei siis tullut siitä, että poni olisi saanut muutaman ylimääräisen lahjan taivaasta ja muuttunut miellyttäväksi ratsastaa, vaan huomasin, että kyllä vain, tämäkin hevonen osaa liikkua, vaikkei se nyt ehkä ihan tällä tavoin toivotusti aina menisi. Mm. allaoleva kuva, 2 sekuntia kuvan jälkeen makasin maassa...(poni kaukaa hyppyyn, mä olin jo valmiina kaulalla (etukeno), kun hyppy olikin vähän suurempi, mä lensin maahan.. The end)

           Viimeisimmät kerrat Ransulla oli ihan mahteja, se pysyi melko lyhyenä ja ransuterävänä, meiltä löytyi hyvät hyppypaikat ja olin mukana hypyissä, taino niin mukana kuin silloin osasin. Myös viimeinen koulutunti oli aivan mahtava. Silloin mä tunsin miltä tuntuu saada hevonen kuuntelemaan sua. Ei se täydellinen ollut, mutta Ransun kanssa sellaista ei oltu aiemmin koettu.

Mulle Ransu on hassusti sellainen, että silloin kun sillä ratsastaa, ei tykkää yhtään eikä oikein tunnu sujuvan, mutta vasta tunnin jälkeen tajuaa miten sen kanssa on mennyt. No sillä viimeisellä kerralla kun jotain meni oikein, tuntui tunnillakin hyvältä. Kun taukoa on ollut ponista viikonkin verran, on jo kova ikävä takaisin ratsastamaan ponia. Voitte varmaan arvata miltää tuntuu kun on odottanut 7 kk? Uskoisin, että jos kerrankin haluan ponin selkään, tulee meille myös parempia tuloksia - en malta odottaa!! 

Nyt kun viikon päästä pääsen Ransua liikuttamaan ja toivon mukaa syksyllä paljon tunneilla ratsastamaan, haluan oikeasti ottaa joitain tavoitteita meille ja myös tavoittaa ne. Tiedän, että ne on mahdollisia ja niitä pystyy tekemään, myös Ransunkin kanssa. Haluan, että voisin näyttää, että kyllä tämäkin poni osaa. Ransusta kulkee tallilla kaksi tarinaa. Toinen kertoo tahmeasta ponista jota ei halua tunnille. Toinen kertoo ponista joka vetää pukkirodeota maneesia ympäri, pienestä possuponista. Kyllä Ransusta nämä molemmat löytyy, mutta on siinä myös kaikkea hyvääkin :) 

Neljäs kuva : tiedän, että ratsastan ihan väärin, mutta no can do kun ei osaa. Mulla ei siis ollut ulkoavut lähimaillakaan, joten poni päätti vähän kasvattaa ympyrää. Huomaa hyvin, että pitää vaan ratsastaa, ei voi muuta.